THE ROCKABILLY BOYS – Poor Man’s Jamboree
(Goofin’ GRLP 61029, 10″ LP)
Rummuton vai rummut on? – siinäpä ikuisuuskysymys, johon kotimaisetkin rockabilly-yhtyeet ovat koittaneet saada selvyyttä viimeistään 1990-luvun alusta lähtien, jolloin teksasilainen High Noon -trio onnistui saamaan aikaiseksi aiheesta pienehkön kansainvälisen kuumeenkin. Edellisen tavoin ilman rumpalia esiintyvä ja kutsumanimensä mitä luultavimmin tarkoitushakuisen kliseisesti valinnut Rockabilly Boys on kypsynyt projektiluontoisesta, jo vuosituhannen alkupuolella ideoidusta ”kellari-allstars” -asetelmastaan nyt myös levyttäväksi ja omaa tuotantoaan julkituovaksi ”oikeaksi” kokoonpanoksi, jonka leipälajiksi on kauliintunut nimeään hieman tarkistaen ensi kädessä 1950-luvun puolivälin jälkeinen Johnny Cash & The Tennessee Two -soundi. Sun-yhtiön auringonloisteessa siis paistatellaan, muttei niinkään Elviksen, Scottyn ja Billin päivänvarjon alla, vaan heidän monien muiden ikä- ja tallitovereidensa.
Ohittamattomien billyvaikutteiden ohella kolmikon ulosantia leimaakin vanhan liiton kantri. Puhdasta Cash-coverbändiä Miku Majuri (laulu, akustinen kitara), Timo Kalijärvi (soolokitara) ja Iikku Riepponen (kontrabasso) eivät kuitenkaan ole ympärilleen koonneet, luojan lykky, sillä ajatus ei erityisen raikkaalta ja hedelmälliseltä kuulostaisikaan. Sen sijaan Rockabilly Boysin harkittu väliinputoaminen eri genrekaukaloiden reunavyöhykkeelle on täysin perusteltu rikos. Studiovalinnassaan kaverukset ovat päätyneet Tomi Leinon Suprovox-analogipalveluihin. Paikoin hieman tunkkainen yleissoundi on siten taatusti ollut sekin silkkaa suunnitelmallista ”aitouden” etsintää. Myös Majurin bändistä riippumatta aina yhtä tunnistettavalle lauluäänelle sekä laulunkirjoitustavalle tämä akustisempi miljöö vaikuttaa istuvan yllättävän sopuisasti.
Pääsääntöisesti Miku ja poijjaat siis luottavat Johnny Cash -tyyliseen, hätäisimmilläänkin vain kevyeen hölkkään yltyvään ”maalaismusiikkiin” pelkistettyine Luther Perkins’mäisine yhden kielen kitarasooloineen. Tätä kulkusuuntaa murtavat elvistelevänä Sun-shufflena rullaava I Will Pay, joka on samalla kymppituuman kymmenestä raidasta ainoa Majurin ja Kalijärven yhteistuotos – muiden kappaleiden musiikista ja sanoituksista ensiksi mainittu on vastannut yksinään. Erityistä tarttuvuutta laulaja-kitaristi on saanut rutistettua vaikkapa Warren Smithin 1950-luvun äänitteistä sorjasti mallia hakeville Hey Little Heartbreakerille ja Just A Little Madille sekä melodisena countrybillynä albumin tunneskaalaa kiitettävästi laventavalle Somewhere Down The Linelle.
Synninpäästön ansaitseva linjaus on myös ollut puhaltaa Poor Man’s Jamboreelle hienokseltaan Gene Vincentin ja tämän vuoden 1956 Blue Caps -kokoonpanon esimerkin mukaista swing-henkeä, vaikkei solistin mörähtelevä laulusuoritus nyt rehdisti sanoen vanhan peltikintun kanssa samalle aaltopituudelle aivan ylläkään.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 1/2023)
